Tiivistetty artikkeli löytyy Sytyke-lehden numerosta 1/20, mutta tässä on kokonaisuudessaan reissuraportti, joka on kirjoitettu loppuvuodesta 2020.
Viime vuoden syksynä kuulimme vaelluskilpailusta, jollaista ei oltu Suomessa aiemmin nähty: Lapland Wilderness Challenge elokuussa 2020, jossa tavoitteena on vaeltaa mahdollisimman pitkä matka, ja palata vielä maaliin, viiden vuorokauden aikana.
Aiempaa kokemusta pitkistä kävelymatkoista meille on kertynyt etenkin partion kautta. Kesällä 2018 kävelimme nahkaliljan, 24 h kävelysuorituksen 8 kg kantamuksilla, pisimmän matkan eli 100 km. Suoritus oli rankka, ja viimeiset parikymmentä kilometriä olivat kipeiden ja väsyneiden jalkojen sekä jäykistyneiden lihasten Via Dolorosa. Toinen erittäin pitkä kulkeminen 24 h aikana oli rogainingin SM-kisoissa, jossa ratkottiin myös partiolaisten mestaruudet, viime vuonna. Silloin matkaa kertyi 96 km, ja tällöin hiertymät hidastivat loppuvaiheessa matkantekoa. Useiden Lapin-vaellusten lisäksi meillä on kokemusta erävaelluskisoista yhteensä 7 osallistumiskerran verran.
Täysin valmistautumatta emme lähteneet LWC:een, vaan kävimme keväällä tekemässä koekävelyn Hämeen Ilvesreitillä. Tällöin selvitettiin sopivan mittaiset päivämatkat ja lepoajat, sekä miten jalat saa pidettyä kunnossa. 180 km reiluun kolmeen vuorokauteen oli sen verran raskas urakka, että allekirjoittanut joutui parannella jalkojaan siitä kaksi kuukautta. Ei mitenkään hedelmällinen lähtökohta elokuun rupeamalle, mutta toisaalta kokemuksen perusteella sai monia ideoita, miten kipeytymistä voi estää jatkossa.
Kilpailu järjestettiin Sevettijärvellä, Suomi-neidon ohimolla. Maastot olivat tuttuja edellisvuoden kalastusvaellukselta, joka kattoi sekä Kaldoaivin erämaata että Vätsäriä. Koska matka Espoosta on niin pitkä, yhdistimme reissuun taas kalastusta, kun kalastimme ja vaelsimme kilpailua edeltävän viikon Kaldoaivissa. Kalaa tuli hyvin, ja viimeisenä kalastuspäivänä saatiin aikamoisia vonkaleita, esim. lähes kilon ahven.
Pe 31.7. Kaldoaivista palatuamme kävimme hakemassa täydennyksiä Näätämöstä. Sieltä suuntasimme kilpailukeskukseen Sanilan Porotilalle, jossa oli kilpailupuhuttelu ja karttojen jako kilpailua edeltävänä iltana. Etukäteen oli kerrottu, että kilpailureitti tulee olemaan yli 400 km, joten varmuudella kukaan ei pääse sitä loppuun asti. Kartan mittakaava oli pieni, 1: 50 000, mutta siitä huolimatta kilpailualueen kattamiseksi tarvittiin 15 A3-kokoista karttaa. Reitin pituuden vuoksi oli selvää, että kartan jälkipuoliskolle ei ole tarvetta, sillä vauhtimme riittää enintään puoliväliin. Illalla pohdittiin reitinvalintoja ja paikkoja kätköille. Vätsäri on niin kivikkoinen paikka, että reitit valittiin lähes poikkeuksetta vähäkivisimmän vaihtoehdon mukaan. Reitti meni monta kertaa itsensä päältä, mikä antoi mahdollisuuden jättää loppumatkan ruokaa ja vaihtovaatteita odottamaan maastoon reitin risteämiskohtaan, ja ottaa ne mukaan, kun seuraavan kerran tullaan kohdalle. Näin kannettavaa painoa saisi hieman kevennettyä. Kilpailuinto ja viimeiset varustepakkailut viivästyttivät nukkumaanmenoa siten, että unta ei kertynyt aivan toivottua 8 tuntia. Unella tuli olemaan iso rooli kisan aikana, sillä juuri muuhun aikaa ei käytetty kävelyn ja pakollisten taukojen lisäksi.
Lauantaina lähtöpaikalla oli jokaisen kilpailijan repun punnitus. Meillä painot olivat 13 kg molemmin puolin. Ennakkosuosikeilla varusteet painoivat keskimäärin vain 10 kg, mikä on hyvin iso ero ottaen huomioon, että ruoat vievät kaikilla ison osan kokonaispainosta. Kilpailureitin varrella ei tullut olemaan palveluita, joten kaikki tarvittava piti olla lähdössä mukana, ja sitten tarvittaessa jättää kätköön matkan varrelle. Toisaalta puhtaita vesistöjä oli koko ajan tarjolla, joten puolen litran vesipullo riitti mainiosti, kun sitä pääsi täyttämään lähes koska vain.
La 1.8. Ennen varsinaista kilpailun lähtöä oli noin vartin mittainen yksilösuunnistus, jolla oli tarkoitus saada eroja siten, etteivät kaikki lähteneet yhdessä letkassa kohti ensimmäistä kilpailurastia. Muutamaa minuuttia suurempia eroja ei syntynyt, kun sitten pääsimme lähtemään matkaan. Työnjako oli alusta asti selvä: Juha suunnistaa ja minä ja Markus seuraamme perässä parhaamme mukaan. Ensimmäinen rasti oli suoraan jyrkän ja lähes 100m korkean vaaran huipulla, joten reidet joutuivat koville heti kättelyssä. Sen jälkeen oli pari rastia Näätämöntien pohjoispuolella, ennen kuin suunnattiin kohti etelää ja Vätsärin erämaata. Rastiväli oli 17 km pitkä, joten sitä ennen ehdittiin tehdä jo ensimmäinen kätkö, johon jätettiin viimeisen puolentoista vuorokauden ruoat. Lisäksi vastaan tuli joki, josta ei päässyt kuivin jaloin yli, vaan piti kahlata polvensyvyisessä virrassa. Kahlauksen jälkeen pidettiin vielä ruokatauko joen varrella, joten loppupäivänä ei tarvinnut juurikaan pysähdellä.
Saapuessamme rastille tapasimme monta muuta joukkuetta, ja osalla oli jo kovasti ongelmia rakkojen kanssa. Rastilta oli hienot maisemat alas Rovijärvelle. Seuraavakin rastiväli oli pitkä, joten yöpyminen oli tiedossa ennen sinne saapumista. Matkan varrella oli toisen kätkön aika, johon oli tarkoitus jättää yhden vuorokauden ruoat, joten kätkölle pitäisi saapua kahden vuorokauden kuluttua. Kätköltä lähtiessämme Markus kuitenkin epäili aikataululaskelmaamme, joten otimme osan ruoista mukaan kantoon, jotta pystyimme yöpymään kolmantena yönä ennen kätköä. Tämä osoittautui todella hyväksi ratkaisuksi myöhemmin.
Puoliltaöin aloimme etsiä yöpymispaikkaa Surnujärven rannalta. Koko illan oli tihuttanut vettä ja rannan vieressä olevat suot pitivät huolen, että hyttysiä oli riittämiin. Hyttyshatut olivat välttämättömät. Kovin tasaista maastoa ei oikein löytynyt, ja se näytti jatkuvan samanlaisena, joten jouduimme tyytymään siihen. Tämä vaikutti tietenkin unenlaatuun. Onneksi hyttysverkko piti huolen, että itikat eivät häirinneet unta.
Su 2.8. Kahdeksan tunnin levon jälkeen oli aika herätä, syödä aamupala ja jatkaa matkaa. Noin puolella rasteista oli henkilökuntaa, joilta kuuli mitkä joukkueet olivat ehtineet käydä rastilla ennen meitä. Päivän ensimmäisellä miehitetyllä rastilla saimme tiedon, että olimme kuudentena, ja heti perään rastille tuli seitsemäs joukkue. Päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten lounastauolla mäntykankaalla järven rannalla saatiin nauttia kelistä. Sen jälkeen oli hankalampaa maastoa, kun jouduttiin kulkemaan pitkä matka rinteessä järvenrantaa pitkin. Polkua ei ollut, mutta hyvin paljon kiviä.
Seuraavalle rastille saavuttiin vasta ennen klo 23, jossa väliaikatietona olimme jo viidentenä. Matkaa oli vielä 10 km edessä, sillä edellisen yön unenlaadun perusteella päätimme jatkaa seudun ainoalle autiotuvalle saakka, jotta pääsisimme nukkumaan sen lavereille. Siellä ei myöskään aikaisin nouseva aurinko häiritsisi unta. Reitti kulki Vainospää-tunturin yli, mistä avautui taianomaiset maisemat auringonlaskussa. Matkalla nähtiin myös kahden kilpailijajoukkueen teltat, joten hetkellisesti olimme kolmantena. Autiotuvalle päästiin kahden aikaan, ja tuvalla oli pari majoittujaa. He eivät onneksi olleet vielä nukkumassa, joten emme olleet häiriöksi.
Ma 3.8. Nukuimme pitkään, sillä hyvälaatuinen uni kilpailun aikana on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Lähdimme vasta puolen päivän jälkeen liikkeelle. Kahden tunnin jälkeen oli varustekätkön aika, sillä tulisimme rastilta takaisin samaa reittiä takaisin. Niinpä jätimme rinkkoihin vain pakolliset varusteet ja vähän eväitä. Etappi rastille oli jälleen hyvin kivinen, joten kevennys oli tervetullut. Rastilla olimme jälleen viidentenä.
Seuraava rastiväli oli kilpailumme pisin, 30 km, joten sinne emme enää samana päivänä tulleet pääsemään. Palasimme varustekätkölle ja söimme päiväruoan, joka tuli tarpeeseen, kun kello lähestyi jo iltakahdeksaa. Matka jatkui jouhevasti, sillä nyt kiviä ei juurikaan ollut, ja pitkä pätkä oli myös isoa polkua. Polut alueella oli hauskasti merkitty muutaman kiven korkuisilla pinoilla suurempien kivien päällä. Luonnonmukainen tapa. Reitillä oli myös suuri kenttä, joka oli selvästi vanhan talon pihapiiri, kun perustuksiakin oli vielä. Jälkeenpäin kuulimme, että kyseisellä paikalla keskellä erämaata oli valtion majatalo Jäämerenreitin kulkijoita varten, ja se tuhoutui sodassa 1940-luvulla. Jälkikäteen saimme tietää, että reitinvalintamme oli uniikki, sillä kaikki muut kilpailijat kulkivat huomattavasti kivikkoisempaa reittiä. Tällä saimme jopa pari tuntia säästöä.
Yöpaikkaa etsiessämme löysimme sattumalta Metsähallituksen valvontatuvan, jonka ovenedustan lankuille mahduimme sopivasti nukkumaan. Ennen nukkumaanmenoa oli syytä pitää taktiikkapalaveri loppukilpailun suunnitelmasta, sillä piti päättää, mihin asti rahkeemme riittää, ja paljonko sen toteutuminen tarvitsee unta. Väsyneinä laskeskelimme, että 15. rasti jäisi viimeinen, sillä seuraava rasti olisi poispäin maalista, ja sinne on yhteen suuntaan 20 km kuljettavaa. Päätimme kiristää uniajan nyt 6 tuntiin. Aamulla todettiin, että ehdimmekin hyvin käymään rastilla 16. Niinpä edessä olisi vielä reilu 100 km, mutta kävelemäänhän tänne oli tultu.
Ti 4.8. Aamupäivällä saavuimme ensimmäiselle ruokakätköllemme (video). Päivä oli paahteinen. Rastilla oli kisan viimeiseksi jääneet rastihenkilöt, mutta sitä emme silloin tienneet. Lähdimme neljäntenä aivan toinen joukkue perässämme, mutta he menivat ohi pysähtyessämme Rajapään autiotuvalle lyheylle evästauolle. Seuraavina kohteina oli vuoden takaa tuttu Routasenkuru ja sitten ensimmäisenä jätetty kätkö. Tällä kertaa reitti kulki sellaisesta kohtaa, että aiemmin kahlaamamme joen pystyi ylittämään parista riuústa koostuvaa siltaa pitkin. Kätköllä pidimme ruokatauon. Tuona päivänä alkoi olla enemmän tarvetta särkylääkkeille, jotta lievät kivut jaloissa sai poistettua. Matkalla sattuneiden kolhujen vuoksi oli kätevää, että jos jonkin paikan tuntemus alkoi kävellessä häiritä, pystyi ajatukset siirtämään toiseen kohtaan. Yleisesti ottaen matkaa taittaessa ihasteltiin maisemia, tarkkailtiin luontoa ja revittiin huumoria vaikka yksittäisen sanan hokemisesta. Toisaalta meditatiiviseen tilaan pääsi helposti esimerkiksi kivikoissa, kun joutui jatkuvasti keskittymään, mihin seuraavaksi jalallaan astuu.
Illan kuljimme pitkän matkaa lähes samaan tahtiin päivän ensimmäiseltä lähteneen joukkueen kanssa. He jäivät taakse, kun kuljimme kohti maantietä. Juuri ennen tien ylitystä meitä vastaan tulikin kilpailunjohtaja kännykän livelähetyksen kanssa. Hän haastatteli meitä kulkiessamme, ja piti meitä kisan suurina yllättäjinä, kun kulkeminen oli helppoa ja olimme vielä kiristäneet tahtiamme suhteessa muihin. Näistä kehuista saimme hyvin virtaa. Seuraavan rastin lähellä oli kaksi telttaa, joten uskoimme siinä olevan kaksi kolmesta edellämme olevasta joukkueesta. Jälkeenpäin selvisi, että vain toinen näistä oli edeltämme, ja he olivat keskeyttäneet eivätkä siten menneet enää ohitsemme. Pari kilometriä myöhemmin pystytimme leirin sateen alkaessa. Nukuimme 4 h, koska maaliin pääsisi nukkumaan viimeistään 30 tunnin päästä. Unen saamista vaikeutti se, että alakropassa oli monia kipuja makuulle päästessä, vaikka ne eivät jalkeilla tuntuneetkaan.
Ke 5.8. Heti aamun aluksi oli vuorossa kilpailun jyrkin ja pisin nousu kahdessa palassa. Mäen päällä olleen rastin jälkeen oli vuorossa viimeinen varsinainen reittirasti, jonka jälkeen paluumatkalla oli haettavissa vain bonusrasteja. Se olisi myös ainoa rasti, jonka pääsisimme hakemaan Kaldoaivin erämaan puolella. Sinne päästäkseen piti ylittää Näätämöjoki riippusiltaa pitkin. Silta ja vieressä oleva laavu olivat tuttuja edellisvuoden kalareissulta. Jätimme taas ylimääräisiä tavaroita ja ruokia laavun viereen. Juttelimme kodalla olleiden kalastajien kanssa, lohta ei ollut tullut. Heillä ei ollut myöskään havaintoa edellä olevista kisaajista.
Sitten lähdimme kohti rastia, suuntaansa noin 18 km. Onneksi melkein puolet reitistä oli mönkijäuraa, jota oli helppo kulkea. Maastossa oli luvassa paljon poikittain olleita soita, josta ei selvinnyt kuivin jaloin. Matkalla olleet joet pääsi onneksi ylittämään kiviä pitkin hypellen. Kohtapuoliin alkoi sade ja ukkonen. Ajattelimme, että kyseessä on yksi tai kaksi kuuroa, mutta ne jatkuivat lähes tauotta siihen asti, että olimme melkein rastin luona. Rastilla olisimme kaivanneet viimein väliaikatuloksia, kun niitä ei oltu saatu sitten edellispäivän ensimmäisen rastin, mutta tämäkin oli kylmä ja paikalla oli pelkkä leimasin. Vaikka ukkonen loppui, sade jatkui vielä, joten olimme kuorivaatteista huolimatta hyvin märkiä. Kun se viimein loppui, pidimme lounastauon saadaksemme lämmintä ruokaa ja energiaa. Lisäksi sukista piti puristaa ylimääräiset vedet ja liuenneet teippaukset uusia. Vuorossa oli vielä monet suot ennen kuin pääsimme takaisin mönkijäuralle.
Laavulla oli luvassa reilu tauko, jota ei kuitenkaan käytetty nukkumiseen vaan pelkästään huoltoon ja jalkojen lepuuttamiseen. Paikalla oli uusi kalaporukka, neljä miestä Kemistä ja Torniosta. Heidän kanssaan juttua iskiessä meni pari tuntia, ja jatkoimme puoliltaöin matkaa kohti bonusrastia. Bonusrasteja oli tarjolla kolme, mutta päätimme hakea vain ensimmäisen, sillä seuraavista olisi tullut paljon lisää matkaa, ja niillä tuskin olisi vaikutusta sijoitukseen. Tarjolla oli jälleen helppokulkusita mönkijäuraa ja kivillä merkittyä polkua. Lopuksi järven rannalla tuli kivikkopätkä kuin Vätsärissä ikään.
Maaliin olimme suunnitelleet menevämme kapeaksi merkityn joen yli. Paikalle päästyämme kuitenkin selvisi, etä kyseessä on syvä ja hyvin nopeavirtauksinen joki, joten siitä ei pääsisi yli edes uimalla. Koska ylimääräinen kierto ei enää maistunut, päätimme uida yläpuolelta 80-metrisen luusuan yli. Valmisteluihin meni 20 minuuttia, ylityssuoritukseen kaikkine haasteineen kylmässä vedessä kymmenisen minuuttia ja pukemiseen puoli tuntia. Takana olleet 22 h valvomista vaikutti suuresti. Jäljellä oli polkua pitkin 5 km ja tietä pari lisää. Itsellä silmäluomet räpsivät jatkuvasti, kuin ne olisivat yrittäneet pakottaa nukkumaan. Tästä syystä polkupätkä oli hyvin hidas kulkea. Sen jälkeen lepuutin silmiä parikymmentä sekuntia kiinni, niin loppupätkä sujui ongelmitta.
Maaliin saavuimme kuudelta aamulla. Maalisuoralla saimme kuulla, että tulimme toisiksi heti Hesarissakin monen jutun tähtinä esiintyneiden ennakkosuosikkien jälkeen. Tunne oli uskomaton, sillä lähdimme vain kokeilemaan, kuinka pitkälle rahkeemme riittävät. Se riitti miesten sarjan voittoon, sillä kärki oli sekajoukkue. Kokonaismatkaksi meillä kertyi 270 km, linnuntietä noin 200 km. Tulos oli suuri yllätys, sillä tavoitteena oli kevään testikävelyn ja Lapin maastojen perusteella 200 km, kuitenkin maksimissaan 250 km.
Toiveena tätä raporttia kirjoittaessa loppuvuonna 2020 oli, että seuraavan kerran kisa järjestettäisiin 2022. Kuitenkin todellisuudessa seuraava kisa on tulossa kesällä 2024, ja olemme jälleen mukana.
Varusteista
Keväisellä testikävelyllä meillä oli 3,5 kg painava tunneliteltta, jota käytämme myös vaelluksilla. Koska teltalla oli painoa melko runsaasti, otimme kisamajoitteeksi erätoverin, eli 3×3 metrin laavukankaan. Menomatkalla ostimme XXL:stä 2 hengen matkahyttysverkon, jonka alle mahtui juuri kolme makuupussia vierekkäin. Näiden paino oli 780 + 260 g, joten muutaman kiilankin kanssa yhteispaino jäi alle 1,2 kg:n.
Muina yhteisinä tavaroina oli Primuksen Eta Solo -retkikeitin, kaksi 230 g kaasupulloa, sekä varalla toinen kaasupoltin.
Lämpimien ruokien osalta toteutimme vakiokaavaa: aamulla Elovena-pikapuuroa, päivän aikana yksi lisää-vain-vesi pussiruoka, ja illalliseksi toinen. Kävelyn aikana jokainen söi erilaisia patukoita (erityisesti Elovenoja), pähkinöitä ja karkkia.
Kenkinä jokaisella oli nilkan yläpuolelle menevät maastolenkkarit tai kevyet vaelluskengät. Testikävelyllä suurimman haitan minulla aiheutti varren nauhoitus, joten jätin ne sitomatta kisassa. Se toimi, eikä tullut jännetuppivaivaa. Silti kenkä oli tukevampi kuin matalavartinen vaihtoehto. Olimme askarrelleet sukanvarsista säärystimet, mutta ne toimivat vaihtelevalla menestyksellä.